Lisää Tuiren poissaoloporinoita

Olen poiminut oheen kolmen artikkelin verran Yliopistopedagogiikka-lehden Kehittäminen ja Kokeilut-osion löytöjä ja niiden pohdintaa

1. Minivirtuaalilaboratorio käänteisen luokkahuoneen oppimisvälineenä

Veli-Pekka Pyrhönen

Yliopistopedagogiikka-lehdessä 22.12.2016

Valitsin otsikossa mainitun artikkelin, koska minulle on ollut kurssillamme aiheesta käytyjen esittelyjenkin jälkeen hiukan epäselvää, miten käänteisen luokkahuoneen toteutus käytännössä tapahtuu. Tämä artikkeli auttoi minua ymmärtämään paremmin, mistä käänteisessä luokkahuoneessa on kysymys.

Artikkelissa tarkastellaan minivirtuaalilaboratorion käyttöä opiskelija-aktivointiin käänteistä luokkahuonetta hyödyntävässä oppimisympäristössä. Kokeiluympäristönä oli Tampereen teknillisen yliopiston Systeemitekniikan laitos, jossa menetelmää käytettiin lukuvuosina 2013–2014 ja 2014–2015 Johdatus prosessien hallintaan -kursilla. Kurssin opiskelijat olivat tekniikan kandidaatin tutkinto-ohjelmassa, kolmannella vuosikurssilla. Opiskelijoiden oppimistuloksiin toivottiin enemmän syväsuuntautunutta oppimista, koska erityisesti kurssin toisen puolikkaan oppimistulokset olivat osoittaneet tenttivastausten osalta että opiskelijoiden luokkahuoneen ulkopuolella tapahtuva oppiminen oli jäänyt puolitiehen eikä haluttuun tulokseen päästy. Kurssin sisältöä pidettiin haastavana etenkin matemaattisten kokonaisuuksien osalta.

Kokeilussa haluttiin suunnata lähiopetusta edeltävää valmistautumista enemmän pintapuoliseen oppimiseen ja muuttaa lähiopetuksen toimintoja niin, että ne mahdollisimman tehokkaasti palvelisivat syväsuuntautuneen oppimisen tavoitteita. Lähiopetukseen valmistautuminen toteutettiin siis minivirtuaalilaboratoriolla, joka käytännössä tarkoitti MatLab-ohjelmalla toteutettuja simulaatioita, jotka eivät kuitenkaan olleet liian havainnollisia tai loppuunvietyjä, että ne kannustivat osallistumaan lähiopetukseen ja herättivät lisää kysymyksiä ja pohtimaan. Tällöin opiskelijoiden saama hyöty lähiopetustilanteista oli suurin. Ilmeisesti paras anti opiskelijoille oli minivirtuaalilaboratorioista se, että niillä saatiin nopeasti tuotettua graafista informaatiota tutkittavasta aiheesta samalla kun saatiin havainnollistettua toimintaa tai toimintaperiaatteita pieninä kokonaisuuksina.

Lähiopetuksessa tärkeänä pidettiin sitä, että siellä opiskelijoille esityössä heränneet kysymykset pystyttiin huomioimaan ja mukaan käsittelyyn voitiin ottaa haastavampi matemaattinen työ, joka aiemmin oli jäänyt opiskelijoiden omille harteille. Lähiopetuskokonaisuuksissa piti kuitenkin huomioida käytettävissä oleva aika, joka ei ollut lisääntynyt opetuskokeilun myötä. Oppimistilanteen toiminnoissa oli myös tarkoituksena pitää haastavuus sellaisena, että opiskelijat eivät kyenneet itsenäisesti ratkaisemaan ongelmia, vaan joutuivat tekemään työn yhteisesti muiden opiskelijoiden ja opettajan kanssa.

Kurssilta kerätty palaute oli positiivista ja opiskelijat vaikuttivat pitävän erityisesti siitä, että kurssin rakenne oli hyvin suunniteltu ja selkeä, sekä sen ettei opiskelijoita itseään päästetty kuitenkaan liian helpolla. Kurssin tenttikysymyksiä oli jopa muutettu haastavammiksi, mutta siitä huolimatta kurssin vetäjät arvioivat, että tenttivastauksissa oli näkyvissä syvällistä oppimista ja tulokset olivat parantuneet.

Kaksi tärkeintä asiaa, jotka artikkelista minulle jäi mieleeni:

1. Käänteisellä luokkahuoneella onnistuessaan voi olla iso vaikutus opiskelijoiden osallistumiseen lähiopetuksessa. Tämä on keskeinen ongelma edelleen isolla osalla luento-opetusta yliopistolla.

2. Käänteinen luokkahuone menetelmänä saattoi lisätä joidenkin opiskelijoiden itsesäätelyprosesseja. Toisin sanoen: opiskelijat itsekin kokivat positiivisena sen, että he aktivoituivat omatoimisen työskentelyn osuuteen, joka on keskeinen prosessi että kurssien tavoitteet voisivat toteutua.

2. Miten parantaa vuorovaikutusta ja aktivoida opiskelijoita massaluennolla – esimerkkejä yliopiston perusopetuksesta farmasian alalta

Niina Karttunen

Yliopistopedagogiikka-lehdessä 29.10.2015

Tässä artikkelissa kuvattiin aktivoiva luento -kokeilu 45 minuutin luennolla joka oli osa isompaa luentosarjaa farmakologian opiskelijoille Itä-Suomen yliopistossa. Olen itse opiskeluaikoina kokenut luento-opetuksen todella haastavaksi opiskelijalle ja pohtinut sitä myöhemminkin todella paljon. 

Otsikon kokeilussa opiskelijoille lähetettiin viikkoa ennen luentoa sähköpostitse artikkeli, johon kehotettiin tutustumaan ja ottamaan mukaan luennolle joko älypuhelin, tabletti tai kannettava tietokone, jolla voi osallistua luennon aikana tehtäviin. Luennon alussa opiskelijoille näytettiin 30 s kestävä aiheeseen johdatteleva video, jonka avulla tulevan luennon sisältö ja tavoitteet esiteltiin. Lisäksi käytettiin luennon aikana Socrative-ohjelmaa, jolla esitettiin kysymyksiä, osa kysymyksistä perehdytti itse Socrativen käyttöön, osa oli varsinaiseen aiheeseen liittyviä. Myös vuorovaikutusta lisääviä kysymyksiä luennon aiheesta tehtiin Socrativen avulla mutta varsinaista palautetta ei voitu kerätä, koska siihen ei ollut aikaa. Myös keskustelu kysymyksistä olisi vaatinut lisää aikaa luennolle. Lopussa oli yhteenvetovideo, joka oli koottu Animoton avulla, mutta opiskelijoiden mielenkiinto ei ollut riittänyt enää sen seuraamiseen, koska heillä oli kiire pois luennolta. 

Palautetta kerättiin heti luennon jälkeen googlen kyselykaavakkeella erikseen tästä luennosta ja vastauksia saatiin n. puolelta osallistujista. Palautteen perusteella 43 % oli tyytyväisiä ennakkomateriaaliin ja kokivat sen aktivoivana. 55 % kyselyyn vastanneista ei ollut lukenut taustamateriaalia. Socrativen käyttöä luennolla aktivoivana tekijänä pidettiin pääosin hyvänä, vaikka mukana vastauksissa oli niitäkin, jotka eivät Socrativea olleet luennolla kuitenkaan käyttäneet. Aktivoivan aloitusvideon sisältöä Karttunen olisi halunnut muokata siten että se selkeämmin keskittyisi luennon oppimistavoitteisiin. Lopetusvideon hän jättäisi kokonaan pois.

Itse jäin pohtimaan kuvatun luennon vuorovaikutusosuutta. Koska kyseessä oli massaluento, vuorovaikutus on todella haastavaa järjestää organisoidusti ja Socrative näytti siinä suhteessa olevan hyvä työkalu. Mietin kuitenkin kysymyksien sisältöä ja sitä, miten tärkeää on tarkasti harkita oikeanlaiset kysymykset opiskelijoiden ”herättämiseksi”. Kysymykset voivat olla helposti liian abstrakteja tai ne voi ohittaa jääden seuraamaan muiden kommentteja. Ehkä jonkinlainen provosointikin voisi olla keino, jolla Socrativen käyttöön saisi aktivoitua myös muuten passiivisia opiskelijoita. Yksi asia, jota vielä luennolla olisin odottanut, mikäli vuorovaikutusta lisätään, oli opiskelijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen lisääminen. Sitä ei kuvatuissa menetelmissä ollut huomioitu juuri lainkaan ja mielestäni se on kuitenkin hyvä keino aktivointiin. Keinona se on mielestäni parempi kuin luennoitsijan roolin kasvattaminen ja sitä voisi toteuttaa massaluennollakin ilman monimutkaisia järjestelyjä. Toinen asia, jota pohdin lukiessani artikkelia, oli ennakkotehtävän käyttö passiivisena työkaluna. Jos annetaan etukäteen artikkeli, mutta ei siihen liittyvää selkeää aktivoivaa tehtävää, on hyvin todennäköistä, ettei artikkelista jää lukemisen jälkeenkään kovin paljon konkreettista mieleen. Itse olisin esimerkiksi esittänyt etukäteiskysymyksiä, joihin luennon yhteydessä tai sitä ennen olisi pitänyt vastata.

Erillisistä molekyylibiologian harjoitustyökursseista tutkimusprojektiksi

Marko Pietilä & Maria Halmekytö

Yliopistopedagogiikka-lehdessä 26.3.2015

Kahdesta edellisestä aiheesta poiketen tämä artikkeli käsitteli oman alani opetuskokeilua, jolla molekyylibiologian keskeisiä työskentelytapoja haluttiin opettaa mahdollisimman käytäntö- ja työelämälähtöisesti. Koska olen itsekin vuosia sitten opettanut vastaavanlaisia kurssikokonaisuuksia, mielenkiintoni aiheeseen on valmiiksi korkea. Marko Pietilä ja Maria Halmekytö kuvasivat artikkelissaan Itä-Suomen yliopistossa tekemänsä kokeilu-uudistuksen, jossa kahden vuosikurssin aikana opiskeltava yhteensä 10 opintopisteen (5+5) laajuinen kokonaisuus toteutettiin ohjattuna tutkimusprojektina. Kyseessä on siis LuK-vaiheen molekyylibiologisten laboratoriomenetelmien kurssikokonaisuus.

Kurssien tavoitteena oli tehdä molekyylibiologian keskeisiä työmenetelmiä tutuksi niiden todellisessa käyttöyhteydessä ja samalla projektityöluonteisesti. Molemmat tavoitteet tukevat samalla opiskelijoiden työelämävalmiuksien kehittymistä ja motivaatiota. Tähän liittyen opiskelijoiden piti myös pystyä raportoimaan työstään asianmukaisella tavalla.

Ensimmäisen kurssin alussa aihetta tutkiva tutkija oli pyydetty paikalle esittelemään teoreettista taustaa tutkimuksesta ja vastaamaan opiskelijoiden kysymyksiin. Kurssi sisälsi myös teoriaan ja menetelmiin liittyviä luentoja. Opiskelijat suunnittelivat itse työnsä Moodleen kootun ohjeistuksen pohjalta, joka oli materiaalipaketti mutta ei suoraan toiminut ”keittokirjana” laboratoriota varten. Opiskelijat saivat myös ohjeistuksen raportoinnista GLP-vaatimusten mukaisesti (Good Laboratory Practice). Toisella kurssilla, joka seurasi heti kolmannen opiskeluvuoden alussa, opiskelijoilta odotettiin jo huomattavasti itsenäisempää otetta oman tutkimusprojektin eteenpäin viemiseksi, eikä ohjeistavia luentoja enää pidetty samassa mittakaavassa. Tutkimusprojektin arviointi tapahtui matriisin avulla, joka auttoi määrittämään hyvän tutkimusraportoinnin osa-alueet ja oli laadittu yhdessä opiskelijoiden kanssa. Kirjoittajat totesivat itse, että tentti sopii arviointimenetelmänä huonosti käytännön laboratoriomenetelmien oppimisen arviointiin ja se on huono mittari työelämätaitojen kehittymiselle.

Ensimmäisestä kurssista kirjoittajat totesivat, etteivät ”osanneet ennakoida, miten vaikeata opiskelijoiden on ymmärtää tutkimusprojektin tieteellistä tavoitetta, eli mitä uutta tietoa ja ymmärrystä tutkimusprojektissa pyritään saavuttamaan ja miksi mitäkin menetelmää käytetään tämän tavoitteen saavuttamiseksi”. Itselläni tuo ajatus nousi heti mieleen kun otsikkoa luin, oma kokemukseni on, että menetelmiä opetellessa opiskelijat tarvitsevat aluksi, esim. ensimmäisen vuoden lopulla ja toisen vuoden alussa ihan käytännön ”keittokirjaopetusta” osittain yhdessä, osittain itsenäisesti. Tämä sen vuoksi, että tällöin rutiini laboratorion töissä saavuttaa sellaisen tason, että huomion voi kiinnittää tutkimusprojektien kannalta akateemisesti olennaisiin asioihin. Jos laboratoriorutiini puuttuu täysin, on mahdotonta myöskään esim. tulevaisuuden projektijohtajana ohjeistaa muita ihmisiä vastaavasta työstä. Tähän myös artikkelin kirjoittajat olivat päätyneet todetessaan lopuksi että ” kokemuksen puuttuessa opiskelijat tarvitsevat kuitenkin selkeitä ohjeita”.

Toisesta kurssista opettajat totesivat että sen vetäminen oli mahdollista toteuttaa jo opiskelijavetoisemmin, koska opiskelijoiden valmiudet olivat tässä vaiheessa huomattavasti paremmat. Painopiste oli tutkimussuunnitelman ja raportoinnin toteuttamisessa ja opettajat kokivat, että opiskelijoiden työelämävalmiudet olivatkin huomattavasti kehittyneet. Itse jäin pohtimaan kuitenkin opetuksen painottumista tutkijauraan tähtäävien työelämävalmiuksien kehittämiseen. Jos valmiuksia haluttaisiin kehittää myös yliopiston ulkopuolista työelämää varten, olisi tutkimussuunnitelman rinnalla mahdollista myös painottaa enemmän varsinaista projektisuunnitelmaa, tai ainakin tutkimussuunnitelman aikatauluttamista esim. projektin aikatauluttamisen periaatteilla. Tämä laajentaisi opiskelijoiden käsitystä tulevista työelämän vaatimuksista käsittämään myös esim. alan teollisuuden edellyttämiä perustaitoja.