Opiskelijoiden aktivointi ja sitouttaminen - tutkimustietoa luentokurssilta

Pohdintaa luento-opetukseen perustuvien kurssien oppimiskokemuksista perustuen artikkeliin ”How to make a lecture course an engaging learning experience”, Kirsti Lonka & Elina Ketonen (2012), Studies for the Learning Society, No. 2-3, 63-74. 

Kirsti Longan ja Elina Ketosen tutkimuksessa tarkasteltiin Helsingin yliopiston 1. vuosikurssin kasvatuspsykologian (educational psychology) luentokurssia, joka on suunnattu varhaiskasvatuksen ja luokanopettajan tutkinto-ohjelmaopiskelijoille. Kurssilla hyödynnetään monenlaisia opiskelijoita aktivoivia opetusmenetelmiä. Tutkimusaineisto kerättiin marraskuussa 2009.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää opiskelijoiden kokemien akateemisten tunteiden, haastavuuden ja kyvykkyyden tuntemusten, itsenäiseen opiskeluun käytetyn ajan ja opintomenestyksen välistä suhdetta kurssilla, jossa aktivoivat opetusmenetelmät ovat käytössä. Lisäksi tutkittiin, millaisiin ryhmiin opiskelijoita voisi ko. tuntemusten perusteella luokitella. Kurssille osallistui 107 opiskelijaa, joista 77,3 % osallistui tutkimukseen täyttämällä kyselylomakkeen, jossa he arvioivat omia tunteitaan, opiskeluun käytettyä aikaa, kurssin haastavuutta ja kyvykkyyden tuntemustaan. Tutkimuksesta ei käynyt ilmi, miksi osa opiskelijoista oli jättänyt vastaamatta kyselyyn, tämä olisi ollut mielenkiintoinen lisätieto.

Miten kurssilla sitten pyrittiin aktivoimaan opiskelijoita? Aktivointi aloitettiin jo kurssin alussa, sillä ensimmäisellä luennolla opiskelijat saivat osallistua kurssin sisällön suunnitteluun kertomalla oman näkemyksensä siitä, mihin opettajat tarvitsevat kasvatuspsykologian ymmärrystä. Tietoa kerättiin lumipallomenetelmällä. Kurssin ”agenda” lyötiin lukkoon vasta ensimmäisen luennon jälkeen. Muita aktivoivia menetelmiä olivat mm. minuuttipaperit, joissa opiskelijat kirjoittivat lyhyesti ylös tietämänsä asiat jostain tietystä käsitteestä tai teemasta, ja keskustelivat näistä sitten muiden opiskelijoiden ja opettajan kanssa. He kirjoittivat myös oppimispäiväkirjoja. Luento-opetuksessa pyrittiin ylläpitämään vahvaa vuorovaikutusta. Opittujen asioiden merkitystä käytännön työssä korostettiin, ja kurssin lopputehtävänä opiskelijat kirjoittivat kaksi laajaa esseetä, joissa opittua teoriaa tuli soveltaa käytäntöön. Huomattavaa on myös se, että kurssin aihepiirin sanottiin olevan erittäin haastava, ja kirjoittajat tulkitsevat, että tämä jo itsessään aktivoi opiskelijoita.

Tutkimuksen tuloksista selviää, että kurssin lopussa opiskelijat kokivat hieman enemmän positiivisia akateemisia tunteita - kiinnostusta, innostusta, päättäväisyyttä ja energisyyttä - kuin negatiivisia tunteita - ärsytystä, hermostuneisuutta, levottomuutta ja uupumusta. Kurssia oli myös pidetty verrattain haastavana, ja oman kyvykkyyden tuntemus oli keskimäärin varsin alhainen. Positiivisia tunteita tunteneet olivat kokeneet itsensä kyvykkäimmiksi kuin negatiivisia tunteita tunteneet.

Lonka ja Ketonen jakoivat opiskelijat vastausten perusteella kolmeen ryhmään: sitoutuneet opiskelijat käyttivät eniten aikaa itseopiskeluun, ja saivat kurssista parhaimmat arvosanat. He kokivat kurssin haastavaksi, mutta pitivät myös itseään kyvykkäinä vastaamaan haasteisiin. Heidän tunteensa olivat enemmän positiivisia. Rennot (unstressed) opiskelijat käyttivät vähiten aikaa itseopiskeluun, mutta eivät myöskään olleet levottomia kurssin suorittamisen suhteen. He eivät olleet kovinkaan sitoutuneita opiskeluun, ja saivat kurssista huonoimmat arvosanat. Hermostuneet opiskelijat kokivat eniten negatiivisia tunteita, eivätkä he pitäneet itseään niin kyvykkäinä vastaamaan kurssin haasteisiin.

Kurssilla käytetyt menetelmät eivät sinällään ole mitenkään vallankumouksellisia, enkä löytänyt tutkimusraportista mainintaa siitä, millaista palautetta opiskelijat olivat antaneet niistä. Tutkijat kuitenkin arvioivat, että käytetyt menetelmät olivat sitouttaneet opiskelijoita oppimaan, ja sitoutuminen johti myös parempiin arvosanoihin. Maalaisjärjellä ja omien kokemusten pohjalta ajateltuna näin varmasti onkin. Jäin silti miettimään, mitkä asiat lopulta vaikuttivat tutkittujen opiskelijoiden tunteisiin ja arvioihin omasta kyvykkyydestään. Kuinka paljon aktivoivat luentomenetelmät voivat motivoida opiskelijaa, jolla on voimakas ennakkoasenne kurssin aihepiiriä kohtaan? Kuinka paljon massaluentokurssilla voi kehittää sellaisen opiskelijan kyvykkyysuskomuksia, jolla on ongelmia esimeriksi itsetuntonsa kanssa?

Joka tapauksessa Lonka ja Ketonen päättävät tutkimuksensa toteamalla varsin osuvasti, että tylsistyminen on myrkkyä mille tahansa älykkäälle olennolle. Yliopisto-opetuksessa tulisikin heidän mukaansa panostaa opiskelijoiden aktivointiin, sopiviin älyllisiin haasteisiin ja motivointiin.

Kaksi pointtia:

• ·        Opiskelijoiden aktivointi lisää sitoutuneisuutta kurssin suorittamiseen à älä päästä opiskelijoitasi tylsistymään

• ·        Miten pitää huolta siitä, että opiskelijat aktivoituvat, motivoituvat ja ovat kiinnostuneita opetettavista asioista?