Tuliaisia Korean matkalta

Minun rästitehtäväni liittyy huhtikuun viimeiseen viikkoon, jolle osui sekä YPE-lähitapaamiskerta, että työreissuni Etelä-Koreaan, Hallymin yliopiston vieraaksi. Sovin etukäteen Merjan kanssa, että pyrkisin Korean matkani aikana selvittämään, miten paikallisessa yliopistossa luento-opetukset toteutetaan ja millaisia haasteita ja toisaalta ratkaisuja siellä luento-opetukseen liittyy. Etukäteen saamani matka-ohjelma antoi minulle aika realistisen kuvan siitä, miten haastattelun tekeminen käytännössä tapahtuisi: aikataulu oli minuuttien tarkkuudella säädetty ja käytännössä suoritin ison osan kysymyksistäni ns. vapaa-ajan ohjelman aikana tutustuessamme oppaan kanssa Bonsai-puutarhaan tai istuessamme autossa matkalla seuraavaan kohteeseen. 

Selvitin heti vierailuni alussa, kuka olisi oikea henkilö vastaamaan kysymyksiini. Tämä tapahtui autossa matkalla lentokentältä hotelliin. Osoittautui hyvin nopeasti, että parhaiten kysymyksiini osaisi vastata Hallymin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan vararehtori, ja samalla yliopiston varatoimitusjohtaja (Hallymin yliopisto on yksityinen yliopisto) prof. Kim. Syitä sopivuuteen oli monia, eikä vähäisimpänä se, että prof. Y.-S. Kim oli ison osan ajasta isäntänä minulle ja toiselle vieraalle ja istuimme useamman kerran Söulin ruuhkaisilla moottoriteillä yliopiston mersussa keskustelemassa Korean nykytilanteesta ja historian vaikutuksesta siihen. Virkansa puolesta hänen pääasiallisia tehtäviään hallinnollisten ja edustustehtävien lisäksi olivat lääketieteen opiskelijoiden opettaminen ja oman tutkimuksen tekeminen.

Hallymin yliopiston lääketieteen opiskelijoista prof. Kimin opetettavana oli n. 75 opiskelijan ryhmä tänä vuonna. Opiskelijoilla on luentopakko, ts. heillä ei ole mahdollisuutta suorittaa kursseja ilmoittautumalla ja tenttimällä, vaan kaikki osallistuvat luennolle ja suorittavat kurssin päätteeksi luentoihin liittyvän tentin, osaan luennoista kuului useampia tenttejä. Kurssit suoritetaan pääasiassa numeroarvosteluun pohjautuvalla järjestelmällä, eli hyväksytty-hylätty-asteikkoa käytetään vain hyvin harvoin. Kun yritin kysyä professorilta palautteen keräämisestä, tunsin aiheuttavani hämmennystä ja ihmetystä: järjestelmä on jatkumoa vanhasta kulttuurista jossa opettajan auktoriteetti on melkoinen ja siihen ei välttämättä istu kovin hyvin ajatus siitä, että opettajan opetustaidoista lähdettäisiin keskustelemaan opiskelijoiden kanssa. Hän siis sivuutti keskusteluaiheen kohteliaasti. 

Luentojen rakenteesta sain irti sen verran, että prof. Kimin luennoille valmistauduttiin tekemällä ennakkotehtäviä. Jokaisen opiskelijan piti perehtyä ennalta annettuun tieteelliseen materiaaliin, yleensä tutkimusartikkeli, poimia siitä kolme ongelmaa ja tuoda ne esille seuraavan luennon yhteydessä. Luentojen yhteydessä tämä valmistautuminen myös kontrolloitiin, koska prof. Kim totesi että oli huomannut harmikseen, kuinka opiskelijat kaikesta huolimatta jättivät valmistautumatta luentoon. Hän itse siis ihmettelikin sitä, miksi opiskelijat eivät käyttäneet mahdollisuutta hyväkseen vaikka tiesivät, että sillä on mahdollista vaikuttaa kurssiarvosanaan. Tämä vaikuttaa siis hyvin yleismaailmalliselta ongelmalta. Ennakkotehtäviä käsiteltiin luentojen yhteydessä keskustelun muodossa ja päätuloksia piti myös kyetä referoimaan.
 

Mikä sitten vaikuttaa korealaisten opiskelijoiden oppimiseen? Ohessa joitakin asioita, joita olen kyselyni perusteella koonnut ja osa omia pohdintoja jälkeen päin:

-luentopakko: kurssin läpäisemiseksi luennoilla on käytävä, poisjäänti ei ole vaihtoehtona.

-vaatimustaso on kova ja yleinen ihanne työmarkkinoilla on äärimmäisiin uhrauksiin myös perhe-elämän osalta valmis suoriutuja. Lääketieteen opiskelijoilla koulutus on pitkä ja pääsy todelliseen potilastyöhön vie käytännössä enemmän aikaa kuin Suomessa. Opiskelijat käyvät teoreettista vaihetta läpi n. kolme vuotta, sen jälkeen kolmesta neljään vuotta kliinistä vaihetta, mutta ongelma on valmistumisvaihe. Periaatteessa heillä on mahdollisuus toimia lääkärinä valmistumisestaan lähtien, mutta useimmat pitävät valmistuessaan omaa osaamistaan sellaisena että he eivät ole valmiita potilastyöhön. Monilla puuttuu käytännön kokemus ja he pelkäävät hoitaa ihmisiä niillä valmiuksilla. Sen vuoksi useimmat jatkavat ns. klinikkavaihetta valvotuissa oloissa vielä pitkään. Tämän kuvauksen sain myös kahdelta muulta, lääkärityötä tekevältä tutkijalta. Lienee tarpeetonta mainita, että korealaiset itsemurhatilastot ovat suhteellisen korkeita… Positiivisempi kääntöpuoli asiassa on se, että opiskelijatkin ovat edelleen todella valmiita näkemään itse vaivaa oppimisen eteen. Kysyinkin haastatellessani prof. Kimiä, eivätkö opiskelijat odota tulevansa huomioiduksi missään tilanteessa yksilöllisinä oppijoina. Kysymykseni oli lähinnä huvittava. 

-kulttuurierot – Etelä-Koreassa vallitsee länsimaisen pintakuoren alla edelleen erittäin perinteinen aasialainen kulttuuri joka vaikeuttaa kommunikaatiota luennoitsijan ja opiskelijoiden välillä: itse koin sen konkreettisesti seminaaripäivänä kun pidin luennon tutkimuksestamme ja sen tuloksista n. 150 ihmisen joukolle. Sain vastata muutamaan kysymykseen joita jopa opiskelijoista pari esitti, mutta useimmat esityksistä käytiin läpi ilman ainuttakaan kysymystä kuuntelijoilta. Seminaaripäivän sessioiden puheenjohtajat varautuivat tähän suunnittelemalla itse muutaman kysymyksen puhujille, koska tiesivät tilaisuuden tyypillisen kulun. Minulle kerrottiin, että korealainen kulttuuri on perinteisesti auktoriteetteja kunnioittavaa ja kysymysten esittämistä ei vanhastaan ole pidetty kovin suotavana tai hyvänä käytöksenä. Nyt yliopistolla opettajina toimivista professoreista jo monet olivat työskennelleet vuosikausia mm. Yhdysvalloissa, joten iso muutos kulttuurissa on tapahtumassa, mutta opiskelijat edelleen eivät helposti ryhdy kyselemään. Myös professorin arvostettu asema takaa sen, että luennoilla ei juuri lähdetä ”sooloilemaan”. Professorit ovat hierarkkisessa järjestelmässä selvästi opiskelijoiden yläpuolella.

-yksilön menestymisen edelle kulttuurissa asettuu vahvemmin yhteinen/yhteisön menestyminen. Useassa eri tilanteessa kävi selvästi ilmi, että korealaiset ovat historiassaan kokeneet jotain hyvin samanlaista kuin Suomi aikanaan jatkosodan jälkeen maksaessaan sotavelkoja Neuvostoliitolle ja tehdessään kansakuntana hartiavoimin työtä yhteiskunnan saattamiseksi jaloilleen. Korea on noussut viisikymmentäluvun jälkeen käytännössä tuhkasta, täysin tuhotusta valtiosta yhdeksi Aasian voimakkaimmin taloudellisesti kasvavista valtioista, jolla on vielä taustallaan Yhdysvaltojen tuki. Sama sukupolvi, joka on lapsena nähnyt nälkää ja käynyt amerikkalaisten ylläpitämiä kenttäkouluja saaden amerikkalaissotilaiden tuomaa ruoka-apua, on vielä mukana yliopistoissa ja muissa oppilaitoksissa kouluttamassa nykyisiä opiskelijoita. Yksilölliset sankaritarinat eivät kovin hyvin istu tähän kulttuuriin, joka kapitalistisesta talousjärjestelmästä huolimatta suosii hyvin yhteisökeskeistä ajattelutapaa nostaessaan esille yliopistoissakin sellaisia saavutuksia, joilla on ollut yhteiskunnallista merkitystä. Myös yliopiston strategiassa, huolimatta siitä että kyseessä oli yksityinen yliopisto, sama yhteiskunnallisen merkityksen tavoittaminen näkyi selvästi. Samaan asiaan liittyen Hallymin yliopistolla oli myös omia kehitysyhteistyöprojekteja Afrikassa, perusteluna globaali vastuu. Asian kääntöpuoli lienee se, että esimerkiksi luennoilla käyvä opiskelija joutuu hakemaan motivaation suoriutumiseensa melko abstrakteista perusteista sen sijaan että julistaisi tavoittelevansa henkilökohtaista mainetta ja kunniaa.

Lopuksi vielä muutama sana suomalaisen koulutusjärjestelmän herättämästä kiinnostuksesta Koreassa: oli melkoisen hämmentävää joutua keskustelemaan samasta aiheesta niin monella lounaalla ja päivällisellä matkan aikana. Pisa-tutkimuksen tulokset ovat todella tärkeitä korealaisille ja oman järjestelmänsä tai koulutuksen puutteita he olivat todella valmiita analysoimaan. He olivat myös samalla huolissaan omien lastensa ja nuorten jaksamisesta, koska sikäläinen tapa opiskella vie lapsilta todella paljon aikaa ja koulun lisäksi lapsilta vaaditaan myös harrastuksien osalta melkoisia suorituksia. Harrastusten toivotaan tukevan menestymistä tulevaisuudessa ja ne vievät todella paljon lasten muutenkin vähäisestä vapaa-ajasta. Syntyvyys on alentunut merkittävästi Etelä-Koreassa ja maan huoltosuhdetta kuvaavat luvut ovat verrattavissa Japanin tilanteeseen. Korealaiset itse näkivät tilanteen nuorten kannalta ymmärrettävänä, perheen perustaminen kauhistuttaa, koska työelämän ja koulun vaatimukset ovat sellaisia. Ihailin kyllä heidän valmiuttaan pohtia näitä asioita hyvin avoimesti. Ilmeisesti maan nopean kehityksen taustalla on avoin halu oppia muiden onnistumisista ja poimia hyviä käytäntöjä. Uskonnollisia tai suuria kulttuurisia esteitä maan opetusjärjestelmän kehittymiselle ei näyttäisi olevan ja sukupuolten tasa-arvon suhteen maassa ollaan edistyksellisiä, erityisesti kun verrataan mm. naapurimaahan Japaniin. Suomen kouluista kiinnostusta herätti mm. koulupäivien rakenne, oppimisympäristöt ja –tavat, opettajien korkea koulutustaso sekä kielten opetus. Tyttöjen ja poikien välisistä eroista koulumenestyksessä myös keskusteltiin.

Ohessa kuva Korean etelä-rannikolla sijaitsevan Jeju-saaren ikivanhasta symbolista, patsaasta, joita saarelta löytyy joka paikasta: Kun patsaan vasen käsi on ylempänä kuin oikea käsi, kyseessä on soturi. Jos oikea käsi on ylempänä, kyseessä on oppinut… Ilmeisesti nämä kaksi hahmoa nähdään hyvin samanlaisina…